Kesä & burnout

Merkit ovat olleet ilmassa kauan, ehkä jo vuosia. Itse asiassa tuntuu, etten muista enää aikaa, jolloin olo olisi ollut levännyt ja rauhallinen työpäivää aloittaessa. Keho ylikierroksilla, vatsa sekaisin, ja toisaalta väsymys sitä luokkaa, että on ollut vaikea pitää silmiä auki keskellä päivääkin! On otettu verikokeita, tehty sokerirasitustestiä ja vaikka mitä muuta, kun outoja fyysisiä oireita on alkanut ilmaantua kroppaan. Kaikki työhön liittyvä alkoi myös tuntua ikäänkuin kiusaamiselta, vaikka kyseessä ovat totta kai ihan normaalit tehtävät ja pyynnöt omaan työnkuvaan liittyen. Ilmoitus uudesta sähköpostista sai melkein juoksemaan vessaan, kun tuntui, että mitähän järkyttävää sieltä paljastuu. Oma aggressiivisuus alkoi jo pelottaa, ja se tunne, että onko tässä pakko ottaa loparit, vaikkei ole mitään varasuunnitelmaa. Kun unet kärsivät etkä jaksa enää työpäivän jälkeen tehdä mitään, olet jatkuvasti kärttyinen ja itkuinen….se ei ole normaalia. Tässä iässä olevan naisen on kuitenkin ehkä myös vähän haastavaa hahmottaa, että onko tämä todellakin työstä johtuvaa, vai voisiko taustalla olla hormonaalinen ongelma. Itse kiinnitin huomion siihen tosiasiaan, että omat oireiluni lievenivät viikonloppuisin ja esimerkiksi pääsiäisen aikaan, kun oli pitkä viikonloppu. Omissa oloissani, kotona, olin astetta rauhallisempi, kun taas työaamuina herääminen aiheutti aina pelonsekaisen tunneaallon ja vatsanpohjassa ikävän tunteen.

Sitten eräänä kesäkuun alun päivänä sain minislaagin Teams-palaverissa ja tiuskin esimiehelleni, jonka jälkeen piti nakata kuulokkeet syrjään ja keskittyä hysteeriseen itkukohtaukseen 🫣 Tätä seurasi muutaman päivän todella paha ahdistus, jonka aikana mietin jo, että olenkohan tulossa hulluksi. Pyysin palaverissa olleilta ihmisiltä anteeksi, mutta jäin pelkäämään seuraavaa “kohtausta”. Tämän jälkeen oli pakko katsoa peiliin, ja viimein päättää hyödyntää jo pari vuotta sitten ensimmäisen kerran tarjottu työpsykologin juttusilla käynti.

Psykologiksi sattui onneksi ihminen, jonka kanssa oli helppo puhua ja olla oma itsensä, tunteineen kaikkineen. Nämä ovat itselleni yleensä jotenkin pelottavia kohtaamisia, koska nähtävästi olen tottunut pitämään kaiken sisälläni, ja vain puskemaan haastavien aikojen läpi omin voimin. Sitten kun pitäisi alkaa toiselle ihmiselle kertomaan, että miksi olen tullut vastaanotolle….niin siinähän ne padot sitten aukeavat oikein voimalla, jos on turvalliselta tuntuva ihminen istumassa vastapäätä. Se tilanne on jostain syystä itselleni niin pelottava, kun sitä itkua ei pysty oikein hallitsemaan - vissiin tyypillistä tällaiselle perfektionistille, että kaikki pitäisi pystyä kontrolloimaan, tunteetkin. Long story short, psykologi oli sitä mieltä tunnin keskustelun jälkeen, että olisi parasta puhaltaa (työ)peli poikki, ja hän ehdotti, että varaisimme heti työterveyslääkärille ajan. Parin päivän kuluttua kävin sitten samat asiat läpi lääkärin kanssa, ja hän laittoi minut ensin kahden viikon sairaslomalle - ja tätä jatkettiin sen parin viikon jälkeen vielä kolmella viikolla. Ensi viikolla palaan töihin kolmeksi päiväksi, ja sitten alkaa kolmen viikon kesäloma. Tämä kesä on siis mennyt jotenkin aivan oudoissa tunnelmissa, enkä oikein edes osaa ajatella, että on kesä.

Minulla kun on lisäksi traumatausta (jokseenkin turvaton perhe-elämä lapsuudessa, plus perheenjäsenten ja sukulaisten itsemurhia jne.), niin lääkäri näki näistä muistiinpanoja järjestelmässä, ja tarttui tähän oma-alotteisesti syvemmin. Nähtävästi, koska en ole traumojani käsitellyt, vaan tapani mukaan piilottanut ne jonnekin sieluni syvyyksiin, niin kaikki nuo menneisyyden haamut sieltä nousevat nyt tällaisessa korkean stressin ja kuormituksen tilanteessa pintaan, ja tekevät tästä yhtälöstä tuplasti vaikeamman. Keho menee automaattisesti hyvin nopeasti vanhan kaavan mukaan pakene tai taistele-tilaan, koska ei osaa erottaa ns. todellista vaaraa tällaisesta “tavallisesta” stressistä - ei siis sillä, että työuupumus olisi mikään pikkuinen stressinpoikanen, muttei kuitenkaan ihan verrattavissa vaikkapa perheväkivaltaan tai äitisi itsemurhaan. Sain kotiläksyksi lukea kirjan The Body That Keeps The Score, jota olenkin mielenkiinnolla tavannut iltaisin ennen nukahtamista. Tämä kirja on avannut minulle monia oivalluksia omista kaavoistani ja siitä, miksi reagoin joihinkin asioihin kuten reagoin. Kirja ei ole mitenkään kevyttä luettavaa, mutta koen että se on itselleni tosi hyödyllinen (kirja on saatavilla myös suomeksi nimellä Jäljet Kehossa).

En viitsi julkisessa blogissa avata työpaikkani asioita kovin yksityiskohtaisesti, mutta sanottakoon, etten ole ensimmäinen tiimissäni, joka on tässä tilanteessa. Onneksi kuitenkin nyt vaikuttaa siltä, että tilanteeseen ollaan heräämässä - joten toivonkipinä on syttynyt siitä, että syksyn edetessä meillä saataisiin kuormitusta hieman tasattua. Tykkään kuitenkin työstäni; se on jo itsessään hyvin nopeatempoista ja vaatii pikaistakin reagointia asioihin. Tämä on ok ja sopii minulle, mutta kun kuormitus kasvaa liian suureksi, niin onhan se inhimillistä, etteivät ihmisaivot jaksa loputtomiin ääritilanteessa. Omalla kohdallani tämä sairasloma sattui siinä mielessä “hyvään” kohtaan (jos nyt niin voi edes sanoa tällaisessa tilanteessa), että koska kesälomani alkaa miltei heti perään, niin toivon todellakin, että tulevat viikot edesauttaisivat toipumista lisää. En tiedä muiden saman asian läpikäyneiden mielipidettä, mutta arvelen, että meistä naisista monikin tässä tilanteessa minun tavallani saattaa tuntea syyllisyyttä pitkästä sairaslomasta. Ajatus siitä, että tiimikaverit joutuvat nyt venyttämään omaa päiväänsä sen vuoksi, etten minä ole paikalla, on tottakai kauhea 😒. Toisaalta, työuupumus syntyy lähes aika työpaikan oloista: liikaa töitä, liian pienet resurssit, sekavat ohjeet/perehdytys, puutteelliset esimiestaidot, ei tukea, ongelmia työkalujen kanssa. Sanoisin siis, vaikka itsekin tämän asian kanssa olen viime viikkoina kipuillut, että syyllisyys pois! Työnantajan vastuulla on taata työ, joka on vain osa elämää — eikä niin, että elämä on osa työtä. Olen itsekin tunnollinen suorittaja, mutta nyt on pakko opetella laittamaan itsensä ykköseksi, vaikka hommat eivät etenisikään niin nopeasti, kuin joku muu odottaa, jos tunnit eivät kertakaikkiaan siihen riitä. Peiliin on myös pakko katsoa, sillä rehellisesti sanoen minä myös itse ajoittain, ehkä liian useinkin, teen liikaa, kun haluan saada tietyt hommat tehtyä aikarajaan x mennessä 😖.

Ettei menisi elämä vahingossa liian helpoksi, niin tähän samaan konkurssiin ajoittui minulla vielä muutto! Kyllä, luit oikein - olin ehtinyt tehdä päätöksen silloin toukokuussa (edellinen postaus) muutosta Kruunuvuorenrantaan, ja sitähän oli myöhäistä enää perua, kun tämä burnout tuli ajankohtaiseksi 😵‍💫. Muutin tänne kaupungin itäisen puolen saaristoon läntisestä saaristosta kesäkuun lopussa, eli reilun viikon olen asunut uudessa asunnossa. Voin kertoa, että jos muutto on jo itsessään stressaava tekijä, niin aikamoinen lisäkuormitus se on myös uupumukseen 😵. Kun sain muuton tehtyä (minä pakkasin, muuttofirma kuljetti), niin eikös sitten viime viikolla tullut sydämeen eteisvärinä! Heräsin keskellä yötä siihen, kun sydän pamppaili ihan hulluna - ja hoksasin laittaa Apple Watchin EKG:n päälle. Pulssi oli 92 ja varoitus eteisvärinästä. Oli aika hurja tunne, kun heräät tällaiseen ja normaalisti on leposyke yöllä 45-48. Kävin sitten lääkäriasemalla “oikeassa” EKG:ssa, joka näytti normaalia nauhaa sen minuutin ajan, jonka ne anturit ovat kiinni kehossa. Tähän perustuen lääkäri oli sitä mieltä, ettei ole syytä huoleen, ja kirjoitti Propral-reseptin. En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajatella, kun verenpaine ja leposyke ovat jo niin alhaiset, että mitähän tuo beetasalpaaja tähän soppaan vielä tekisi…mutta täytyy seurata tilannetta.

Kuulisin mielelläni toipumiskertomuksia työuupumuksesta, jos kukaan tämän läpikäynyt sattuu tätä lukemaan 💓

Ihanaa heinäkuun jatkoa nyt, toivottavasti kesäsi on mennyt mukavasti tähän asti 🌸