58

Täytän ylihuomenna 58 vuotta. Olen varmaan aikaisemminkin tässä blogissa muutamaan kertaan maininnut, että ainoa ikäkriisi elämässäni oli silloin, kun täytin viisi vuotta - muutoin olen aina ollut sinut ikäni kanssa ilman isompia kriisejä. No, nyt täytyy rehellisyyden nimissä tunnustaa, että lähestyvä 60 vuoden merkkipaalu aiheuttaa kyllä jonkinlaisia tunteita. Ilmassa on ajoittain lähes kauhun sekaista hämmästystä siitä, että miten tämä elämä on voinut mennä näin nopeasti?! Huomaan myös yhä useammin tekeväni ajatuksissani päässälaskua siitä, miten monta vuotta realistisesti ajatellen minulla voisi vielä tässä elämässä olla jäljellä, ellei mitään yllättävää tapahdu ja terveys kestää. Olen tullut siihen tulokseen, että ehkä parikymmentä vuotta 😅 Suomessa naisten elinajanodote on tosin yli 80 vuotta, mutta parempi arvioida vähän alakanttiin ehkä 🤣 Tämä ihmiselämän rajallisuus nousi itselläni enemmän ajatuksiin muistaakseni niillä main, kun olin täyttänyt 50 vuotta - mutta selkeästi tämä 58. syntymäpäivä on ensimmäinen, joka jotenkin syvemmin vaikuttaa, ehkä ahdistaakin.

Myös ajatus kuolemasta on jotenkin todellisempi ja konkreettisempi. Vaikka olenkin menettänyt monta läheistä ihmistä elämäni aikana, ja näiden tapahtumien seurauksena aikaisemmin ajatellut, ettei kuolema minua pelota…niin en nyt tässä voi käsi sydämellä sanoa, etteikö se kuitenkin vähän kauhistuttaisi. Kukaanhan meistä ei täällä hengissä kekkuloi loputtomiin, mutta luonnollisesti ajatuksen kuolemasta voi helpommin sysätä syrjään, kun ikävuosien perusteella voi kertoa itselleen, ettei lähtö ole todennäköisesti vielä kovin lähellä. Omat vanhempani ovat molemmat kuolleet, isä muutamaa kuukautta ennen 76-vuotispäiväänsä sairauteen - ja äitini 58-vuotiaana oman käden kautta. Tässä voi myös olla jollain tasolla osasyy siihen, miksi juuri tämä syntymäpäivä minua ahdistaa; olen saman ikäinen, kuin äitini kuollessaan. Vaikkei hänen kuolemansa ollutkaan luonnollinen, niin mielenkiintoisia tunteita tämä nostaa mieleen. Sitä ajattelee, miten erilaiset elämät meillä on ollut…ja miten lyhyt hänen elämänsä lopulta oli. Tätä ei varsinaisesti ole tullut ajatelleeksi aikaisemmin tästä näkökulmasta, vaikka toki sen on muuten sisäistänyt, että hän kuoli “nuorena”. Ajatus siitä, että minä kuolisin saman ikäisenä, tämän vuoden aikana, tuntuu melkein absurdilta…ja siltä että “vaikka mitä” jäisi vielä tekemättä ja kokematta. Faktahan tietysti on, että kun se hetki tulee, niin silloin ei kysytä oletko valmis.

Vielä henki pihisee ja tassu nousee lenkille 😆

Tähän perään luonnollisesti juuri nyt -ja toki jo muutaman vuoden ajan tätä ennen- tulee myös ajateltua paljon sitä, mitä oikeasti haluaa loppuelämältään. Aikaa ei todellakaan olisi enää tuhlattavaksi, ja minun on pakko myöntää, että en elä sellaista elämää kuin haluaisin, siellä missä haluaisin. Voisi siis sanoa, että eksistentiaalinen kriisi on tosiasia - mutta minusta tuntuu, että olen jollain tasolla koko elämäni kokenut olevani väärässä maassa ja väärässä ammatissa 🫣 Nyt tämä tyytymättömyys ja halu muuttaa elämäänsä on vain korostunut vuosi vuodelta, ja niinkuin parista edellisestä postauksesta voi päätellä, yritys on ainakin ajatuksen tasolla kova löytää tähän joku ratkaisu. Better late than never - vielä on kuitenkin elämää jäljellä ja koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa…niin kauan kuin henki pihisee!

Ja entäs se ikäkriisi, mitä tulee fyysiseen olemukseen - eli nämä muuttuvat kasvon- ja kropan piirteet? No, yhä olen sitä mieltä, että kroppaansa voi aika pitkälle muokata liikkunnan ja ruokavalion avulla tässäkin iässä. Tästä sain ihan konkreettisen muistutuksen reilu vuosi sitten, kun terveellisellä ruokavaliolla ja säännöllisellä lihaskuntotreenillä (ja kävelyllä) pudotin painoani ja rasvaprosenttiani lihasmassan yhä kasvaessa kiitettävästi (ja yllättävän nopeasti). Itse koen ehkä haastavammaksi sen, miten tässä iässä hormonitason vaihtelu(kin) vaikuttaa mielialaan ja siten motivaatioon oikeasti tehdä noita oikeita päätöksiä - tämän kanssa painin edelleen. Kasvojen piirteet taas…tämä ehkä sellainen asia, johon ei niinkään voi vaikuttaa. Kun leukapielet alkavat roikkua, niin siinä ei pahemmin naamajooga tai vahvinkaan voide loputtomiin auta 😬. Vielä en ole käynyt missään kosmeettisessa toimenpiteessä, mutta parissa konsultaatiossa kyllä! En siis tuomitse ketään, joka päätyy botoxiin tai täyteaineisiin, tai jopa kasvonkohotukseen tai pariin….voin ihan vapaasti myöntää, että jos itselläni olisi taloudelliset resurssit tällaisiin apukeinoihin, niin olisin myös tällaiselle avoin. Itse asiassa haaveilenkin vähän siitä, että jossain vaiheessa voisi kokeilla täyteainetta hamsteripussien pienentämiseen. Konsultaatiossa tätä selvitettiin viime vuonna, mutta tähän mennessä vielä on sen rahan sijoittaminen matkustamiseen etusijalla. Reissuun on päästävä vaikka sitten leukaperät roikkuen 😂

Ai niin, se ikäkriisini viisivuotiaana? Itkin syntymäpäiväni alla äidilleni, etten halua olla viisivuotias! Kun äitini kysyi tähän syytä, sanoin etten halua olla ilkeä. Ilmeisesti yksi ystävistäni oli ilkeä pikkutyttö mielestäni, ja hän oli viisivuotias. Luulin siis, että kaikki viisivuotiaat olivat ilkeitä, ja olisin halunnut hypätä suoraan kuusivuotiaaksi. Onneksi tässä elämän varrella olen kuitenkin oppinut sen, että ikä ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi se asia, joka sinut määrittää - se on vain numero. Siispä nyt rohkeasti eteenpäin kohti uusia syntymäpäiviä ja rakentamaan oman näköistä loppuelämää ❤️‍🔥